Tänäänkin aurinko on kierähdellyt eteläisellä taivaanrannalla
ja kurkistellut kuuraisten puitten välistä. Tammikuu on näyttänyt parhaat – tai
pahimmat – puolensa. Pakkanen on paukkunut lähellä kolmeakymmentä astetta, aina
välillä ylikin. Juuri nyt aurinko on jo laskenut, mutta lumisen maailman
värjäävät kullanhohteiset ja punertavat sävyt. Jokaisesta ikkunasta avautuu
suuri ihmeellinen luonnon maalaama talvinen maisema.
Se, joka keksi sanan kotoilu, ei ehkä ollut koskaan kuullut
härkäviikoista, niistä tammi-helmikuun pitkistä viikoista, jolloin joulun pyhät
ovat ohi eikä uusia ole tiedossa. Kotoilu ja härkäviikot sopivat kuitenkin
hyvin yhteen. Kotoiluhan tarkoittaa
kotona olemista, kotona tekemistä, kotielämästä ja kotiaskareista nauttimista. Nyt
jos koskaan voi hyvällä omalla tunnolla pysytellä neljän seinän sisällä,
sytyttää tulet uuniin ja ottaa käteen hyvän kirja tai käsityön. Minäkin innostuin
parsimaan kahdet nuorimmaisen villasukat käyttökuntoon. Sitäkin taitoa on hyvä
verestää. Yritin kyllä perheen murkulle itselleen ehdotella parsimisen
opettelemista, mutta siihen ei nuoren kiinnostus riittänyt. Taitaa olla katoavaa
kansanperinnettä tuo vaatteiden korjauskin… Ehjät sukat kyllä otettiin
kiitollisena vastaan.
Härkäviikot – tai selkäviikot – viittaavat työntekoon. Arki
tuo mukanaan työnteon, rauhoittumisen ja keskittymisen. Tunnen, että tämä talven
selän mukanaan tuoma energia sopii minulle nyt, kun päivästä toiseen pitäisi
jaksaa istua tietokoneen ääressä opinnäytetyötä kirjoittamassa. Toisaalta olen
itse huono arki-ihminen. Jokaisessa päivässä pitäisi olla pientä juhlaa, oli se
sitten joku sykähdyttävä ajatus, mukava tekeminen, tapaaminen tai uusi
oivallus. Tänään oli pakko kesken päivän
lähteä kameran kanssa kävelylle. Aurinko
ja huurteinen maailma kutsuivat.
Useana iltana pieneksi juhlahetkeksi on riittänyt Paula
Siepin kirja ”Aurinko maassa”, jota olen säästellen lukenut ennen nukkumaan
menoa, muutama luku kerrallaan. Kirjassa pieni kansakouluikäinen Lilja-tyttö –
joka itsekin tietää olevansa auringon lapsi – katselee kirkkain silmin ja kaiken
kuulevin korvin lappilaisen kotikylänsä elämää.
Lilja tietää, ettei ole ihan tavallinen tyttö. Hän juttelee tuulten
kanssa, seuraa pääskyjen elämää ja kuulee, kuinka perunat kasvat maassa. Hän myös
näkee ja tietää asioita, joista muut eivät uskalla edes puhua muuten kuin
kuiskaten. Kirjan kieli on kirkasta ja elävää. Kieli on tärkeää, sillä se on
tytön omaa kieltä, hänen oma äänensä.
Ajatustyö vaatii vastapainoksi myös jotain käsillä
tekemistä. Jo hyvissä ajoin ennen joulua hankin oljet uutta himmeliä varten.
Joulunalusaika oli kuitenkin niin kiireistä, että himmeli jäi tekemättä. Vasta
nyt joulun jälkeen olen alkanut muistella, miten se oikein tapahtuikaan.
Iltaisin olen sitten tutkinut opaskirjaa, leikannut oljista sopivan pituisia
pätkiä tai pujotellut olkia lankaan ja koonnut pala palalta himmeliä kasaan. Ovatpa
naapuritkin käyneet auttamassa himmelin teossa. Opaskirjasta huolimatta
himmelistä tulee aivan uniikki, sellainen, joka olisi voinut olla minun kotonani
40 vuotta sitten, tai ainakin melkein. Nytkin odottaa pirtin puolella pujottelemista
kolmatta sataa seitsemän sentin pituista olkea.
Kaiken kotoilun ylistyksestä huolimatta näin
härkäviikoillakin on mukava, kun naapurit käyvät kylässä. Ja itsekin voi piipahtaa kyläilemään tai
vaikka nauttimaan kulttuuritarjonnasta. Ensi maanantaina 27.1.1914 klo 19 tulee
Lapin Alueteatteri Pelkosenniemen koululle esittämään Tuomas Kyrön kirjaan
perustuvan näytelmän Mielensäpahoittaja ja poika. Sinne siis, kokemaan uusia
elämyksiä arjen keskellä!
Kotona Suvannossa
Kaisu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti