Tuiki taivaallista

On savusiikaa, puikulapottua, hirvikäristystä, sienisalaattia, muikkulaatikkoa, puolukkasurvosta. Löytyy mustikkapiirakkaa, vattuhilloa, mustaherukkasosetta – hilloista eli lakoista puhumattakaan.

Yrtit kasvavat kesäisin kiittäen aurinkoa, joka paistaa yötä päivää. Valkosipuli ja purjo nauttivat luonteelleen sopivasta arktisesta ilmastosta. Kaarnikat (tutuille variksenmarjat) pullistuvat ylpeydestä vaarojen rinteillä. Karpalot juoksuttavat naisihmisiä pitkin jänkiä roudan jo jähmettäessä maita, hirvet ja teeripoikueet miehiä.

Kevätauringon valo paahduttaa ahkerimmat pilkkijät, jotka nostelevat jäälle ahvenen toisensa perään. Madekoukkujen salat paljastetaan vain toisille asiaan uskoville. Isot hauet nauravat viiksiinsä, kunnes pyörähtävät pullina lautaselle.

Luonnon herkuilla ei lihomaan pääse, jos ne itse kasvattaa, kerää tai pyytää.

Joskus voi myös kokea mielen katiskat; nauttia hämyisestä marraskuun illasta revontulien ja tähtien syttyessä taivaalle, ensimmäisen lumen naristessa kenkien alla.

Elämä Pelkosenniemellä on yhtä herkkua.

Kaisu

Oi ihana toukokuu

Toukokuu on tuonut mukanaan monenlaista säätä: lunta, räntää mutta myös kauniita lämpimiä päiviä. Ilta illan perään askeleet ovat suuntautuneet Kitisen rantaan ja lumien lähdettyä myös metsään. Yhden ikimuistoisen illan vietin kahden ystäväni kanssa Pyhä-Luoston kansallispuiston Tunturiaavalla. Ilta oli kaunis, aluksi tuuleskeli, mutta yötä kohti tuuli tyyntyi. Ketään muita ei puistossa näkynyt. Se on sääli, sillä toukokuussa luonto on raikkaimmillaan. Ja luonnossaliikkuja saa olla myös rauhassa Lapin parhailta luonnonsuojelijoilta, sääskiltä.

Reilun viiden kilometrin lenkki Tunturiaavan lintutornille ja takaisin sujui kaikessa rauhassa kävellen, katsellen, kuunnellen ja haistellen keväistä luontoa. Polulta löysin elämäni ensimmäiset korvasienet. Metsässä lauloi laulurastas ja järripeippo.

Tiaislaavulla pysähdyttiin hetkeksi ennen kuin matkaa jatkettiin pitkospuita pitkin Tunturiaavalle. En ole koskaan käynyt siellä tähän aikaan vuodesta. Se oli mykistävä kokemus. Sen värit, ja vedet, joista pilvet ja laskeva aurinko heijastuivat.






Joutsenpariskunta puuhasi pesällään, telkät uiskentelivat aavan vesissä. Sinirinta istuskeli puussa lähellä pitkospuita eikä häiriintynyt lainkaan myöhäisistä kulkijoista.

Takaisin päin käveleskeltiin Isonkurun kautta. Sulamisvedet virtasivat leveinä puroina, paikoin oli vielä luntakin maassa.  Isonkurun laavulla levähdettiin lähes parinsadan porrasaskelman jälkeen, viriteltiin tulet ja syötiin eväät. 

Vanha metsä Isonkurun kankaalla otti meidät syliinsä, rauhoitti ja sai hengittämään syvään ja kokemaan yhteyttä ikiaikaisen metsän, kallioiden ja tuntureiden kanssa. 

Kotiin palatessa tervehti auringonlasku Suvannon sillalle saapujaa. Kitisen varrella linnut lauloivat kesää, kesää... 

Sitä kohti mennen

Kaisu

Valon pisaroita

Kevät on täynnä valoa ja aurinkoa. Päivät pitenevät, linnunlaulu kaikuu nurkissa. Kesä on tulossa ja sen myötä lämpimät ilmat. Mutta on myös toisenlaisia päiviä. Silloin kun aurinko ei paista, kun ei millään jaksaisi edes nousta ylös. Kun ei jaksaisi aloittaa mitään uutta, ei edes iloita lisääntyvästä valosta. Vanhat sanovat, että kun maa on kahdella karvalla, on ihmisen mielikin levoton.

Kevään valossa paljastuu syksyllä tekemättä jääneet työt, talven jäljiltä kerääntyneet kilot ja auringon puutteen mukanaan tuoma väsymys. Maailmantilanne painaa niskaa kumaraan, lama kurkkii ovista ja ikkunoista ja ilkkuu tyhjälle kukkarolle, pääsiäiskortiksi paremmin sopivalle pankkikortille.  Mol.fi on yhtä mollissa kuin nimensä: töitä ei ole, ainakaan siellä, missä haluaisi asua ja elää.

Heittäisikö pyyhkeen kehään, löisi hanskat tiskiin. Vetäisi peiton korviin tai joisi pään täyteen? Tai valittaisi mennen tullen ja palatessa, syyttelisi kurjaa kohtaloa, naapureita, naapurimaita, muita puolueita, muita maita ja ihmisiä, jotka ovat pilanneet elämän. 

Hui hai!

Tekisikö jotain aivan muuta? Nostaisi leukaa ja nuolisi sadepisarat huulilta ja nenänpäästä. Juoksisi tuulen kanssa kilpaa. Pärryyttelisi nuhaista nenää ja huudahtelisi iloisesti vastaantuleville. Ottaisi kaiken henkilökohtaisesti, muttei murtuisi, vaan etsisi ratkaisuja, aukkoja harmaasta sumuseinämästä. Vahvistaisi omaa ja toisten hyvää oloa. Rohkaisisi ja kannustaisi; luottaisi, vaikka ei sulkisi silmiään. Ei omilta eikä maailman ongelmilta.

Tekisi pieniä juttuja, pieniä iloisia asioita. Sytyttäisi kynttilän. Sytyttäisi toisen kynttilän. Istuttaisi taimen, vaihtaisi mullan muutamalle kukalle. Siivoaisi yhden kaapin tai yhden hyllyn kaapista. Lukisi uuden kirjan, tai vanhan hyvän kirjan uudestaan. Laulaisi pienen laulun. Olisi tietoinen, ainakin silloin tällöin, kuinka itse suhtautuu asioihin. Katselisi punatulkkua ja oksaa, jolla se istuu. Oksaa, jonka kuoren sisällä on silmu, jossa kasvaa elämä, piilossa.

Ottaisi vastaan – ja jakaisi eteenpäin, pilvisinäkin päivinä – valon pisaroita.

Kaisu

P.S. Piti lainata nimi tälle kirjoitukselle Tuure Kilpeläisen ja Kaihon karavaanin levyltä. Kiitos siitä, ja muistakin valoisista ajatuksista, sekä liikkeelle laittavasta musiikista. 

Kurkistus Pelkosenniemen kirjaston syntyvaiheisiin

Vähän yli 80 vuotta sitten sai alkunsa yksi Pelkosenniemen kunnan käytetyimmistä palveluista. No kirjasto tietenkin! Pelkosenniemen kantakirjasto aloitti toimintansa vuoden 1933 heinäkuussa.  Kirjastoa pidettiin kunnantalolla pienessä huoneessa kahtena iltana viikossa.  Se oli avoinna kaksi tuntia kerrallaan. Ensimmäinen kirjastonhoitaja oli postineiti Toini Eenberg. Toini valittiin kirjastonhoitajaksi, koska hän oli ainoa paikkakuntalainen, joka oli käynyt työhön vaaditun kirjastokurssin.

Jostain syystä Toini ei jatkanut enää seuraavana vuonna kirjastonhoitajapestiään, vaikka hän toimi kirjaston johtokunnassa tämän jälkeenkin. Olisikohan syyn ollut naimisiinmeno, sillä hänet tunnettiin vuodesta 1934 alkaen Toini Hallavuorena. Toinin jälkeen kirjastonhoitajaksi tuli neiti Anne Esko.

Kantakirjasto ei ollut aluksi suuren suuri kirjamäärältään. Kirjoja oli ensimmäisen vuoden lopussa 162 kappaletta. Noin puolet kirjoista oli saatu lahjoituksena Iltalehdeltä. Mikä oli tuo mystinen Iltalehti, joka lahjoitteli kymmenittäin kirjoja pienelle itälappilaiselle kunnalle? Helsingissä toimi vuosina 1919–1930 Iltalehti, jonka omisti Oy Uusi Suomi. Se, miksi tämä koko toimintansa ajan tappiollinen Iltalehti olisi lahjoittanut kirjoja Pelkosenniemelle kirjastoon, on ainakin minulle suuri mysteeri. Kirjat olivat jo ennen kantakirjaston perustamista kunnan hallussa, mutta niistä muodostettua kirjastoa hoiti silloin Pelkosenniemen suojeluskunta.

Saunavaarassakin oli jo tuolloin oma kirjasto, jota kutsuttiin joko Nuortenkirjastoksi tai Saunavaaran lainakirjastoksi. Kirjasto oli kantakirjaston syntyaikoihin ahkerassa käytössä. Myös sen kirjoista osa oli Iltalehden lahjoittamia. Saunavaaran lainakirjastolla oli oma kannatusyhdistys, joka kirjaston toiminnasta vastasi. Sen kirjastokokoelma oli kantakirjaston perustamisen aikoihin suurempi kuin kantakirjaston.

Näin alkaa Pelkosenniemen kantakirjaston KANTAKIRJA eli hankintaluettelo

Historian tutkiminen on mielenkiintoista. Olen istunut monta päivää viikossa marraskuusta tämän kuun alkuun asti Pelkosenniemen kunnantalolla  tutkien kunnanarkistoon tallennettuja tietoja Pelkosenniemen kirjaston vaiheista. Teen aiheesta opinnäytetyötä, joka alkaa olla pientä loppusilausta vaille valmis. Tämä asia on vaivannut päätäni – enimmäkseen hyvällä tavalla – nyt jo vuoden ajan. Niinpä ajattelin kertoa siitä tässä blogissakin pieniä paloja silloin tällöin.

Kotona paras - myös opiskella

Ulkona tuiskuttaa lunta, selän takana kohisee ja jytyää tuli vanhassa pystyuunissa. Nostan jakkaran tietokonepöydälle kyljelleen, läppärin sen päälle ja aloitan hommat. Jo vähän yli kolme vuotta olen välttynyt lähtemästä kouluun, satoi tai paistoi; opiskellut kotona kirjasto- ja tietopalvelun tradenomin tutkintoa. Etäopiskelua, tai monimuoto-opiskelua. Joka tapauksessa uusi, erilainen tapa käydä koulua. Aiemmin etätyötä tehneenä tällainen mahdollisuus opiskella kotona tutui houkuttelevalta.

Minunkaan opiskeluni eivät olisi koskaan alkaneet, jos tällaista tilaisuutta ei olisi tullut. Tuskinpa olisin pakannut kamppeitani ja lähtenyt Ouluun opiskelemaan kolmeksi ja puoleksi vuodeksi, vaikka tämä ala jo joskus lukioaikana (yli 30 vuotta sitten) kiinnosti. Nyt nykyteknologian ja KIRLAPPI-projektin kautta se on ollut mahdollista Suvannosta käsin. Se on etäopiskelun paras puoli: opiskella siellä, missä haluaa asua. Tämän kirjastoalan koulutuksen järjestää Oulun seudun ammattikorkeakoulu. Se on suunnattu pääasiassa lappilaisille opiskelijoille, joten melkein kaikki lähipäivät ovat olleet Rovaniemellä. Tosin viime keväänä teimme yhden kahden päivän reissun Ouluun, koska rovaniemeläisetkin opiskelijat tahtoivat reissata.

Lähipäiviä on ollut 4-5 kevätlukukaudella ja saman verran syksyllä, yksi tai kaksi päivää kerrallaan. Koulutus on kokopäiväopiskelua, mutta se on järjestetty niin, että sen voi tehdä myös työn ohella. Mukana onkin useita pitkään kirjastotyötä tehneitä ja kirjastossa työskenteleviä opiskelijoita. Meille uusille alalle pyrkiville se on valtava rikkaus. Opiskelu on suunniteltu niin, että käytännön työssä olevat voivat jakaa kokemuksiaan ja sillä tavoin suorittaa osan tutkinnosta. Mutta homma toimii myös toisin päin: asiakkaana kirjastossa vuosikymmeniä olleilla ihmisillä voi olla tuoreita näkökulmia tarjottavana kirjastotyöhön.

Opiskelu tapahtuu internetin välityksellä. Netin kautta tulevat luennot kolmena iltana viikossa. Tai tulivat vielä viime syksynä, sillä nyt on minun osaltani jo kaikki luentokurssit kasassa ja työn alla on enää lopputyö. Luennot ja keskustelut käytiin ILincin välityksellä. Tietokoneeseen ladattiin ohjelma, jonka kautta luennoitsijat pitivät tunnit, joihin saattoi osallistua kuuntelemalla ja kommentoimalla joko chat-ikkunaan tai pyytämällä puheenvuoroa. Ryhmätyötilassa kaikkien mikrofonit olivat auki yhtä aikaa, jolloin keskustelu sujui kuin ainakin luokkatilassa, tosin yhteyksistä johtuen hiukan viiveellä. Lisävarustuksena kotiopiskeluun tarvitaan vain headset eli kuulokkeet, joissa on myös mikrofoni. Ja sellaisethan eivät monta kymppiä maksa. Kielten luennoilla oli enimmäkseen oltava paikalla, mutta muilla kursseilla oli mahdollista kuunnella suurin osa luennoista myös jälkeenpäin. Se ei vaan ole yhtä mukavaa, kun ei voi osallistua kommentoimalla ja kysymällä. Tekninen tuli oli koko ajan saatavilla.

Muu opiskelu tapahtuikin sitten itsenäisesti. Tehtävät tehtiin internetiä ja kirjallisuutta hyväksi käyttäen omatoimisesti. Käytössä oli oppimisalusta eli Moodle, josta tehtävät löytyivät. Sinne ne myös palautettiin ja sinne kommentoitiin muiden kirjoituksia. Keskustelu kävi vilkkaana. Seminaarityöt esiteltiin ILincissä tai jaettiin muiden nähtäville Moodlessa. Kielten tentit tehtiin pääasiassa lähipäivinä, mutta muut tentit oli suunniteltu niin, että ne voi tehdä kotona internetin kautta. Ja vaikka kaikki oppimateriaali on kotona koko ajan saatavilla, ei tenteistä selvinnyt lukematta ja valmistautumatta huolella.

Kotona oman opiskeluympäristönsä voi muokata mieleisekseen. Minäkin olen viime viikot käyttänyt tietokonetta suurimmaksi osaksi seisaaltani. Siihen on syynsä: pitkän päivän istuminen on tappavaa. Se pysäyttää aineenvaihdunnan, laittaa elimistön lepotilaan ja altistaa monelle kansansairaudelle. On myös aivan liian helppoa istua huonossa asennossa, kasaan lysähtäneenä, jolloin selkä joutuu koetukselle. Seisoessa tulee liikuttua vähän koko ajan. Se pitää myös mielen vireämpänä. Lisää pitkällisen istumisen vaaroista ja seisaaltaan työskentelyn ihanuudesta voi katsoa esimerkiksi ohjelmasta Prisma Studio.

Etäopiskelun vaikeus on siinä, missä sen helppouskin: kotona olemisessa. Kotona on tarjolla paljon muutakin tekemistä. Juuri nyt pitäisi pestä pyykkiä ja vaihtaa kukkiin multia. Villakoiratkin voivat hyökätä sänkyjen ja pöytien alta häiritsemään keskittymistä. Ja syksyllä ja keväällä ulkonakin olisi parempaa tekemistä. Vähitellen löytyy kuitenkin työrytmi, johon ei vaikuta kotiympäristön tehtävät aivan niin helposti. Toisaalta tärkeät reissut ja tekemiset on helpompi suunnitella ja toteuttaa, kun ei ole läsnäolopakkoa. Opiskella voi silloin kun on aikaa. Varsinkin alkuvaiheessa kaipasi myös opiskelutovereita. Mutta pikkuhiljaa kaverit oppi tuntemaan myös netin kautta: luentojen, ryhmätöiden ja oppimisympäristön keskustelujen kautta. Lähipäivinä tavatessa tuntuikin, että tämän porukan olen jo tuntenut kauan.

Etäopiskelussa on hyvin riippuvainen internet-yhteyden toimimisesta. Sen kanssa oli välillä ongelmia. Varsinkin kevättalvella laskettelu- ja hiihtokauden aikana Pyhän kansoittavat hiihtolomalaiset tukkivat helposti myös mobiiliyhteydet. Onneksi laajakaista tekee tuloaan. Se takaa vielä paremmat mahdollisuudet niin etäopiskeluun kuin etätyönkin tekemiseen. 

Kotoilua ja arjen juhlaa

Tänäänkin aurinko on kierähdellyt eteläisellä taivaanrannalla ja kurkistellut kuuraisten puitten välistä. Tammikuu on näyttänyt parhaat – tai pahimmat – puolensa. Pakkanen on paukkunut lähellä kolmeakymmentä astetta, aina välillä ylikin. Juuri nyt aurinko on jo laskenut, mutta lumisen maailman värjäävät kullanhohteiset ja punertavat sävyt. Jokaisesta ikkunasta avautuu suuri ihmeellinen luonnon maalaama talvinen maisema.

Se, joka keksi sanan kotoilu, ei ehkä ollut koskaan kuullut härkäviikoista, niistä tammi-helmikuun pitkistä viikoista, jolloin joulun pyhät ovat ohi eikä uusia ole tiedossa. Kotoilu ja härkäviikot sopivat kuitenkin hyvin yhteen.  Kotoiluhan tarkoittaa kotona olemista, kotona tekemistä, kotielämästä ja kotiaskareista nauttimista. Nyt jos koskaan voi hyvällä omalla tunnolla pysytellä neljän seinän sisällä, sytyttää tulet uuniin ja ottaa käteen hyvän kirja tai käsityön. Minäkin innostuin parsimaan kahdet nuorimmaisen villasukat käyttökuntoon. Sitäkin taitoa on hyvä verestää. Yritin kyllä perheen murkulle itselleen ehdotella parsimisen opettelemista, mutta siihen ei nuoren kiinnostus riittänyt. Taitaa olla katoavaa kansanperinnettä tuo vaatteiden korjauskin… Ehjät sukat kyllä otettiin kiitollisena vastaan.

Härkäviikot – tai selkäviikot – viittaavat työntekoon. Arki tuo mukanaan työnteon, rauhoittumisen ja keskittymisen. Tunnen, että tämä talven selän mukanaan tuoma energia sopii minulle nyt, kun päivästä toiseen pitäisi jaksaa istua tietokoneen ääressä opinnäytetyötä kirjoittamassa. Toisaalta olen itse huono arki-ihminen. Jokaisessa päivässä pitäisi olla pientä juhlaa, oli se sitten joku sykähdyttävä ajatus, mukava tekeminen, tapaaminen tai uusi oivallus.  Tänään oli pakko kesken päivän lähteä kameran kanssa kävelylle.  Aurinko ja huurteinen maailma kutsuivat.

Useana iltana pieneksi juhlahetkeksi on riittänyt Paula Siepin kirja ”Aurinko maassa”, jota olen säästellen lukenut ennen nukkumaan menoa, muutama luku kerrallaan. Kirjassa pieni kansakouluikäinen Lilja-tyttö – joka itsekin tietää olevansa auringon lapsi – katselee kirkkain silmin ja kaiken kuulevin korvin lappilaisen kotikylänsä elämää.  Lilja tietää, ettei ole ihan tavallinen tyttö. Hän juttelee tuulten kanssa, seuraa pääskyjen elämää ja kuulee, kuinka perunat kasvat maassa. Hän myös näkee ja tietää asioita, joista muut eivät uskalla edes puhua muuten kuin kuiskaten. Kirjan kieli on kirkasta ja elävää. Kieli on tärkeää, sillä se on tytön omaa kieltä, hänen oma äänensä.

Ajatustyö vaatii vastapainoksi myös jotain käsillä tekemistä. Jo hyvissä ajoin ennen joulua hankin oljet uutta himmeliä varten. Joulunalusaika oli kuitenkin niin kiireistä, että himmeli jäi tekemättä. Vasta nyt joulun jälkeen olen alkanut muistella, miten se oikein tapahtuikaan. Iltaisin olen sitten tutkinut opaskirjaa, leikannut oljista sopivan pituisia pätkiä tai pujotellut olkia lankaan ja koonnut pala palalta himmeliä kasaan. Ovatpa naapuritkin käyneet auttamassa himmelin teossa. Opaskirjasta huolimatta himmelistä tulee aivan uniikki, sellainen, joka olisi voinut olla minun kotonani 40 vuotta sitten, tai ainakin melkein. Nytkin odottaa pirtin puolella pujottelemista kolmatta sataa seitsemän sentin pituista olkea.

Kaiken kotoilun ylistyksestä huolimatta näin härkäviikoillakin on mukava, kun naapurit käyvät kylässä.  Ja itsekin voi piipahtaa kyläilemään tai vaikka nauttimaan kulttuuritarjonnasta. Ensi maanantaina 27.1.1914 klo 19 tulee Lapin Alueteatteri Pelkosenniemen koululle esittämään Tuomas Kyrön kirjaan perustuvan näytelmän Mielensäpahoittaja ja poika. Sinne siis, kokemaan uusia elämyksiä arjen keskellä! 

Kotona Suvannossa

Kaisu.

Pelkosenniemen kylistä kajahtaa!

                                

Joulun ja vuodenvaihteen lähestyminen on aina tilinteon paikka. Silloin joutuu miettimään, mitä on tullut tehtyä, ja mitä sitten ei saanutkaan aikaiseksi. Tämä vuosi – ja varsinkin tämä syksy – on ollut monen Pelkosenniemen kylän aktiiviselle toimijalle kiireistä aikaa. Vuoden vaihteessa loppuu puolitoista vuotta kestänyt Pelkosenniemen kylät -hanke, jota Marianne on projektipäällikkönä antaumuksella vetänyt. Kylähankkeen tavoitteena on ollut kiinnittää muun maailman huomio siihen, että Pyhätunturin lisäksi Pelkosenniemeltä löytyy vireä kirkonkylä ja lukuisa joukko muita eläviä kyliä. Ja kertoa, että Pelkosenniemen kylissä on hyvä asua ja elää. Tavoitteena on ollut myös tuoda kyliin ja kuntaan uusia asukkaita, jotka olisivat kiinnostuneita siitä elämänmuodosta ja niistä elinmahdollisuuksista, joita paikkakunta tarjoaa.

                      
Niinpä jo kevättalvella alettiin puuhata kylien ja koko Pelkosenniemen yhteisen esittelylehden tekemistä. Hanke palkkasi Elinan, turkulaisen toimittajan, tekemään lehteä – ja toisen Elinan ottamaan siihen kuvia. Yhdessä mietittiin kylissä jutunaiheita, etsittiin kuvia, kirjoitettiin ylös ruokareseptejä, ja tehtiinpä joku juttukin. Kesällä putkahti lehti ulos kaikkien saataville Viestinetin hienosti taittamana.

                      
Kyläläisten kiireet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Porukalla pohdittiin kunnan visuaalista ilmettä, suunniteltiin oman kylän logo, ja siihen sopiva ja kylään sattuva sanonta eli slogan. Kirkonkylällä järjestettiin maisemanhoitotalkoita.  Vuoden 2014 kalenteriin tehtiin kustakin kylästä oma sivu, ja näinä päivinä julkaistavaan ”Uuden asukkaan oppaaseen” haettiin kuvia ja kirjoitettiin kuvauksia omasta kylästä, sen nähtävyyksistä ja käyntikohteista.

                      
Suurin haaste näin tavallisen kyläläisen silmin oli kylän esittelyelokuvan tekeminen. Täällä Suvannossakin kokoonnuttiin koululle isolla porukalla miettimään, mitä kylästä halutaan kertoa. Viikon päästä tulivat Mediapajan pojat Sodankylästä kuvaamaan. Taas olivat kyläläiset liikkeellä talkoilemassa. Sitten suunniteltiin tarinaa ja tekstiä, löydettiin lukijat, jotka muokkasivat kylästä kertovan tekstin omaan suuhunsa sopivaksi ja ajelivat eräänä syksyisenä sunnuntaina nauhoittamaan juttua studiolle Sodankylään. Samalla purkkiin pantiin myös Suvannosta kertovan laulun viuluesitys. Vielä katseltiin yhdessä filmin raakaversiota, tehtiin korjausehdotuksia, kaivettiin esiin vanhoja kuvia, jotka liitettiin elokuvaan. Ja viimein valmista filmiä lähdettiin katsomaan Naavaan hankkeen järjestämän Pyhätunturin tutustumispäivän lopuksi. Siellä näytillä oli kooste kaikkien kylien filmeistä. Kylläpä se jännitti… Mainiot filmit näkyvät nykyään You Tubessa, josta ne löytyvät osoitteesta http://www.youtube.com/watch?v=pQZN_THSRMI&feature=c4-overview&list=UUMmZvsCCIqdqx2Nx44eLClw.

                      
Nyt kun viimeinenkin hankkeen julkaisu, Suvannon kylän esite, on lähtenyt painoon, voi jo huokaista helpotuksesta. Joskus sitä miettii, miksi nähdä vaivaa, kun päivät ovat jo muutenkin täynnä. Keskittyisi vain oman huushollin ja tekemättömien töiden parissa puurtamiseen… Miksi ei siis linnoittautuisi omaan yksityiseen maailmaansa välittämättä siitä, mitä kylässä tai paikkakunnalla tapahtuu tai tehdään? Kai me ihmiset olemme kuitenkin sosiaalisia olentoja. Me saamme paljon toisiltamme emmekä voi koskaan elää täysin yksin. Yhteinen puuhaaminen ja yhteisten asioiden eteen töiden tekeminen antaa paljon. Se on hauskaa. Se laajentaa näköaloja. Se opettaa ja kasvattaa vielä aikuisenakin, kun uskaltaa mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja yrittää jotain uutta. On myös tärkeää tuntea kuuluvansa johonkin ja saada tyydytystä siitä, että voi vaikuttaa oman elinympäristönsä kehittämiseen.

                       
Pelkosenniemen kylät - hankkeessa tehtiin tietysti paljon muutakin: yksityishenkilöiden kiinteistö- ja tonttipörssi, kunnan viestintästrategia, retkiä, tapahtumia, Pelkosenniemen esilletuomista niin lehtien palstoilla kuin radiossa ja TV:ssäkin. Hanketta hallinnoi Pelkosenniemen kunta ja sen rahoitus on suurimmaksi osaksi saatu Pohjoisimman Lapin Leader ry:n kautta EU:lta ja valtiolta.

                      
Tämäkin Melekosen pieni – Pelekosenniemi -blogi on hankkeen synnyttämä. Yhteisöblogi on meitä kaikkia varten. Odotan suurella mielenkiinnolla jokaista Pelkosenniemestä kertovaa tai pelkosenniemeläisen tekemää kirjoitusta tai kuvaa, joka sinne ilmestyy. Kirjoittaja- ja kuvaajajoukko on näin aluksi vielä pieni ja mukaan mahtuisi lisää porukkaa, jos vain innokkaita löytyy. Yhteyshenkilönä ja koordinaattorina on Mikko, kunnan vapaa-ajanohjaaja, jolta saa tietoa blogista.

                      
Minulla itselläni on ollut mahdollisuus olla tässä kylähankkeessa mukana kahdella tavalla: Suvannon kyläläisenä ja hankkeen ohjausryhmän jäsenenä. Lämmin kiitos kaikille eri tavoin hankkeessa mukana olleille! Yhdessä tekeminen on iso ilo. Ja vaikka maailma ei vieläkään tullut ihan valmiiksi, on nyt sopiva aika hengähtää. Oikein mukavaa joulun aikaa kaikille! Nyt voi hyvillä mielin noudattaa tutun joululaulun kehotusta:

                     

”Arkihuolesi kaikki heitä,

  mieles nuorena nousta suo.

  Armas joulu kun kutsuu meitä                

  taasen muistojen suurten luo…”

                     

Suvannossa, Mattilan pirtissä, kun jouluun on aikaa enää kaksi yötä…

                                           Kaisu