Toukokuu on tuonut mukanaan monenlaista säätä: lunta, räntää
mutta myös kauniita lämpimiä päiviä. Ilta illan perään askeleet ovat
suuntautuneet Kitisen rantaan ja lumien lähdettyä myös metsään. Yhden ikimuistoisen
illan vietin kahden ystäväni kanssa Pyhä-Luoston kansallispuiston
Tunturiaavalla. Ilta oli kaunis, aluksi tuuleskeli, mutta yötä kohti tuuli
tyyntyi. Ketään muita ei puistossa näkynyt. Se on sääli, sillä toukokuussa
luonto on raikkaimmillaan. Ja luonnossaliikkuja saa olla myös rauhassa Lapin
parhailta luonnonsuojelijoilta, sääskiltä.
Reilun viiden kilometrin lenkki Tunturiaavan lintutornille
ja takaisin sujui kaikessa rauhassa kävellen, katsellen, kuunnellen ja haistellen keväistä
luontoa. Polulta löysin elämäni ensimmäiset korvasienet. Metsässä lauloi
laulurastas ja järripeippo.
Tiaislaavulla pysähdyttiin hetkeksi ennen kuin matkaa
jatkettiin pitkospuita pitkin Tunturiaavalle. En ole koskaan käynyt siellä
tähän aikaan vuodesta. Se oli mykistävä kokemus. Sen värit, ja vedet, joista
pilvet ja laskeva aurinko heijastuivat.
Joutsenpariskunta puuhasi pesällään,
telkät uiskentelivat aavan vesissä. Sinirinta istuskeli puussa lähellä
pitkospuita eikä häiriintynyt lainkaan myöhäisistä kulkijoista.
Takaisin päin käveleskeltiin Isonkurun kautta. Sulamisvedet
virtasivat leveinä puroina, paikoin oli vielä luntakin maassa. Isonkurun laavulla levähdettiin lähes parinsadan
porrasaskelman jälkeen, viriteltiin tulet ja syötiin eväät.
Vanha metsä
Isonkurun kankaalla otti meidät syliinsä, rauhoitti ja sai hengittämään syvään
ja kokemaan yhteyttä ikiaikaisen metsän, kallioiden ja tuntureiden kanssa.
Kotiin palatessa tervehti auringonlasku Suvannon sillalle saapujaa. Kitisen varrella linnut lauloivat kesää, kesää...
Sitä kohti mennen
Kaisu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti