22.1.2014

Kotoilua ja arjen juhlaa


Tänäänkin aurinko on kierähdellyt eteläisellä taivaanrannalla ja kurkistellut kuuraisten puitten välistä. Tammikuu on näyttänyt parhaat – tai pahimmat – puolensa. Pakkanen on paukkunut lähellä kolmeakymmentä astetta, aina välillä ylikin. Juuri nyt aurinko on jo laskenut, mutta lumisen maailman värjäävät kullanhohteiset ja punertavat sävyt. Jokaisesta ikkunasta avautuu suuri ihmeellinen luonnon maalaama talvinen maisema.



Se, joka keksi sanan kotoilu, ei ehkä ollut koskaan kuullut härkäviikoista, niistä tammi-helmikuun pitkistä viikoista, jolloin joulun pyhät ovat ohi eikä uusia ole tiedossa. Kotoilu ja härkäviikot sopivat kuitenkin hyvin yhteen.  Kotoiluhan tarkoittaa kotona olemista, kotona tekemistä, kotielämästä ja kotiaskareista nauttimista. Nyt jos koskaan voi hyvällä omalla tunnolla pysytellä neljän seinän sisällä, sytyttää tulet uuniin ja ottaa käteen hyvän kirja tai käsityön. Minäkin innostuin parsimaan kahdet nuorimmaisen villasukat käyttökuntoon. Sitäkin taitoa on hyvä verestää. Yritin kyllä perheen murkulle itselleen ehdotella parsimisen opettelemista, mutta siihen ei nuoren kiinnostus riittänyt. Taitaa olla katoavaa kansanperinnettä tuo vaatteiden korjauskin… Ehjät sukat kyllä otettiin kiitollisena vastaan.

Härkäviikot – tai selkäviikot – viittaavat työntekoon. Arki tuo mukanaan työnteon, rauhoittumisen ja keskittymisen. Tunnen, että tämä talven selän mukanaan tuoma energia sopii minulle nyt, kun päivästä toiseen pitäisi jaksaa istua tietokoneen ääressä opinnäytetyötä kirjoittamassa. Toisaalta olen itse huono arki-ihminen. Jokaisessa päivässä pitäisi olla pientä juhlaa, oli se sitten joku sykähdyttävä ajatus, mukava tekeminen, tapaaminen tai uusi oivallus.  Tänään oli pakko kesken päivän lähteä kameran kanssa kävelylle.  Aurinko ja huurteinen maailma kutsuivat.

Useana iltana pieneksi juhlahetkeksi on riittänyt Paula Siepin kirja ”Aurinko maassa”, jota olen säästellen lukenut ennen nukkumaan menoa, muutama luku kerrallaan. Kirjassa pieni kansakouluikäinen Lilja-tyttö – joka itsekin tietää olevansa auringon lapsi – katselee kirkkain silmin ja kaiken kuulevin korvin lappilaisen kotikylänsä elämää.  Lilja tietää, ettei ole ihan tavallinen tyttö. Hän juttelee tuulten kanssa, seuraa pääskyjen elämää ja kuulee, kuinka perunat kasvat maassa. Hän myös näkee ja tietää asioita, joista muut eivät uskalla edes puhua muuten kuin kuiskaten. Kirjan kieli on kirkasta ja elävää. Kieli on tärkeää, sillä se on tytön omaa kieltä, hänen oma äänensä.


Ajatustyö vaatii vastapainoksi myös jotain käsillä tekemistä. Jo hyvissä ajoin ennen joulua hankin oljet uutta himmeliä varten. Joulunalusaika oli kuitenkin niin kiireistä, että himmeli jäi tekemättä. Vasta nyt joulun jälkeen olen alkanut muistella, miten se oikein tapahtuikaan. Iltaisin olen sitten tutkinut opaskirjaa, leikannut oljista sopivan pituisia pätkiä tai pujotellut olkia lankaan ja koonnut pala palalta himmeliä kasaan. Ovatpa naapuritkin käyneet auttamassa himmelin teossa. Opaskirjasta huolimatta himmelistä tulee aivan uniikki, sellainen, joka olisi voinut olla minun kotonani 40 vuotta sitten, tai ainakin melkein. Nytkin odottaa pirtin puolella pujottelemista kolmatta sataa seitsemän sentin pituista olkea.



Kaiken kotoilun ylistyksestä huolimatta näin härkäviikoillakin on mukava, kun naapurit käyvät kylässä.  Ja itsekin voi piipahtaa kyläilemään tai vaikka nauttimaan kulttuuritarjonnasta. Ensi maanantaina 27.1.1914 klo 19 tulee Lapin Alueteatteri Pelkosenniemen koululle esittämään Tuomas Kyrön kirjaan perustuvan näytelmän Mielensäpahoittaja ja poika. Sinne siis, kokemaan uusia elämyksiä arjen keskellä! 

Kotona Suvannossa

Kaisu.

16.1.2014

Saunavaarasta



Täydenkuun aikaan näin keskitalvella varhaisaamun luonnonvalo loistaa luoteesta - kuvassa kuu  pallona sähkölinjan yllä.

 Onneksi viime päivnä on päästy täälläkin Saunavaarassa nauttimaan päivälläkin taivaan valonlähteistä. Viime viikon loppupuolella ensi kerran keskipäivän aikaan pohjoisen ilmansuunnan puiden latvat saivat kylpeä hennossa auringon valossa


 Samoin  Saunavaaran kylän kohdalla olevan Mairisaaren rantapensaat. Itse aurinko ei ensi päivinä näkynyt.


Päivä päivältä näkymä  pirtin ikkunasta Kemijoen yli itään avaa uusia näkymiä. Joka vuosi tätä aurngonvalon lisääntymistä pitää ihmetellä ja aina siitä löytyy uusia elementtejä. Samalla ihmismieli saa uutta puhtia liikkumiseen ja muuhun toimintaan. Nyt vain odotellaan pakkaskauden päättymistä ja samalla ihaillaan talvisia valoilmiöitä.

Marja-Liisa











12.1.2014

Kirjoittajakoulu heräsi henkiin



Pelkosenniemen Kirjoittajakoulu on herännyt henkiin pienen hiljaiselon jälkeen. Pieni tarkoittaa paria kolmea vuotta. Nyt kokoonnutaan kerran kuussa kirjastossa ja pitempi aika kerrallaan.

Mistä kaikki alkoikaan? Vuonna 2003 kirjailija Seppo Saraspää vieraili Niemen kirjastossa vetämässä viikonlopun mittaisen kirjoittajakurssin. Kurssi oli innostava ja kokoontumisia jatkettiin kirjoittajaohjaaja Pirjo Maunun johdolla kansalaisopiston ja kirjaston siipien suojissa.

Kirjoittajat olivat ahkeria ja porukalta syntyi yhteinen tarinamoniste aina lukukauden päätteeksi. Yhdessä kokeiltiin kirjoittamisen eri lajeja. Tuli kertomuksia, tarinoita, novelleja, muisteluksia, perinnetekstejä, pakinoita ja runoja. Tuli tosipohjaisia juttuja ja tuli mielikuvitusta, fiktiota.

Runorakeita ilmestyi 2006 ja siinä oli tämä Juhani Jaakkolan runo:


Ikkunoita

Neliöitä, suorakaiteisia, pyöreitä,
useista valoa kirkasta,
aukkoja ilman laseja.

Tuijotan ruutua erästä,
on reunoissa rautaa, terästä
keskellä pieniä sirpaleita
kaikki murskana,
iäksi rikottuna.


Lopulta ryhdyttiin kirjoittamaan näytelmää. Suvantolaiset osallistujat halusivat kirjoittaa Suvannon kylän historiasta kertovan näytelmän. Näytelmän kirjoittaminen oli pitkällinen ja monivaiheinen prosessi. Käsikirjoitus valmistui aikanaan ja sai nimekseen Tanssikirves. Se tehtiin esitykseksi asti hieman eri kokoonpanolla kuin käsikirjoitus. Esittäjäryhmä nimesi itsensä Tulikoiksi ja ryhmä oli nimensä veroinen. Näytelmää esitettiin kymmenisen kertaa lähialueilla ja se nähtiin myös Posion Teatterihelinöissä keväällä 2010 ja sai hyvät arvostelut.

Näytelmän kirjoitus ja esittäminen vei voimat ja ryhmä tarvitsi lepotauon. Nyt kuitenkin on kynät teroitettu, näppäimistöt pyyhitty ja aivoissa avattu tarinatiedosto. Kaikki kirjoittamisesta kiinnostuneet ovat tervetulleita Niemen Kirjoittajakouluun. Siellä on mukava jakaa kirjoituskokemuksia ja tekstejä hyvässä seurassa.

Ehkäpä nyt jo keksittäisiin kirjoittajaryhmälle oikea nimikin. Sitä on yritetty vuodesta 2003 lähtien. Niin kauan puhutaan Pelkosenniemen Kirjoittajakoulusta kunnes keksitään.

Seuraava kokoontuminen on lauantaina 25.1. klo 11.30-16.30 kirjastossa. Vetäjänä toimii Pirjo Maunu.


Kirjoitusterveisin Tiina





7.1.2014

TUMPPI

Palasin vanhan "ystäväni" luo viime kesänä. Tämä kuumapäinen, savuava "ystäväni" oli ollut poissa elämästäni jo nelisen vuotta. Salakavalasti se hiippaili tyttöjenillan myötä takaisin käsilaukkuuni ja sormieni väliin.
Hengitykseni huomasi tämän ensimmäisenä. Hengästyin nopeammin. Pääni huomasi tämän aamuisin. Aamuäreyteni nousi uusiin lukemiin ja helpottui vasta "ystäväni" syttymisen myötä.
"Ystäväni" poistaminen elämästäni oli paljon helpompaa ensimmäisellä kerralla. Oli parempi syy lopettaa kuin minä itse.
Mutta minä teen sen uudelleen, itseni vuoksi, TUMPPAAN.
Nikotiinilaastari pakaraan ja lenkille.

Terveellistä uutta vuotta!
-Janni